Quiet, please - minä siis. Ja på finska se tarkoittaa sitä, että jätän kaukoissa suulliset käskyt muista paitsi i-m-, m-i- ja s-m-vaihdoista kokonaan pois. En näemmä saa pidettyä ääntäni tarpeeksi rauhallisena, joten koira nousee helpommin. Toistaiseksi homma on toiminut, kunhan käsimerkit on selkeitä ja aina samanlaisia.

Mulla on järkyttävä alemmuuskompleksi - meillä on lauantaina koe, eikä kaukot ole todellakaan kisavalmiit (siitäkin saan syyttää vaan itseäni, sillä olen ollut ihan liian laiska niiden kanssa ja tehnyt enemmän muita juttuja, "koska kaukot nyt vaan on tylsä liike" - ai mikä asennevamma?). Hetken jo itsesäälissä velloessani mietin peruvani koko kisat, mutta sitten päätin ottaa härkää sarvista. Vuoden viimeisiä kisoja ei jätetä väliin ja nyt teen parhaani niiden kaukojen eteen - ja jos ei onnistu niin ei sitten vaan onnistu, eihän maailma siihen kaadu. Nyt tehdään siis todella intensiivistä treeniä seuraavat viisi päivää, monta kertaa päivässä lyhyitä sarjoja pelkästään kaukoja. Onneksi Vuk ei ole sitä sorttia, että se kyllästyisi treenaamiseen ja pitäisi pitää jotain taukoja ennen koetta, sen kanssa voi kyllä treenata ihan viimeiseen hetkeen asti.

Tekniikanhan Vuk osaa kyllä, kunhan se malttaa keskittyä. Ja se malttaa keskittyä, kun mä olen ihan zen. Lapamato. Viilipytty. Buddha. Siis rauhallinen, rau-hal-li-nen. Viime treenit onkin menneet lähinnä mun omiin olotilaharjoitteluihin - ja miten vaikeaa se voikaan olla... Joko hermostun ("vittu tästä ei tuu ikinä mitään"), jännitän ("se tekee ihan varmasti nyt väärin") tai alan nauraa ("nyt rauhassa, oon ihan zen.. ahhahahaha!"). Käsittämätöntä, koiraparka, miten sille onkin voinut sattua näin urpo ohjaaja.

Ja agiliitoa käytiin tekemässä vissiin alkuviikosta näillä radoilla. Vuk oli älyttömän hyvä ja sen kanssa oli kiva tehdä, Hypnon kanssa kaikki vähän takkusi, ei kääntynyt ja roiski rimoja. Ehkä tänään sujuu paremmin.